Vuonna 2010 tutustuin naapuriini Katjaan, jolla oli ihana pieni huskypoika Haiku. Käytiin usein yhdessä lenkkeilemässä ja Haiku-pentu oli myös minulla muutamia kertoja hoidossa. Katja tutustutti minut Haikun kasvattajaan ja olin monissa tapahtumissa sekä valjakkoajeluilla mukana. 1.4.2011 kasvattajan Milla-koira synnytti kuusi pientä huskyvauvaa. Menin kuvaamaan pentuja niiden ollessa noin kolmen viikon ikäisiä. Silloin kasvattaja kysyi, olisinko kiinnostunut tästä pennusta. Sydämeni meinasi pakahtua. Asuin silloin vielä vanhempieni luona, joten heiltä oli vielä varmistettava, että saahan pikkuinen asua heidän nurkissa sen aikaa, että löydämme Nikon kanssa oman asunnon. Lupa tuli ja 20.5.2011 minusta tuli maailman onnellisin pienen siperianhuskyn omistaja. Noin kuukauden kuluttua pääsimme muuttamaan omaan kotiin.
Kaiken kaikkiaan Lumo oli helppo pentu. Pentuaikana Lumo tuhosi ainoastaan sängyn ja nakersi vähän sohvan kulmaa, siinä se. Sen jälkeen Lumo ei rikkonut ikinä mitään ja yksinolotkin sujuivat aina moitteetta, ei huutanut perään. Päästiin siis helpolla. Vapaana Lumoa pystyi aina pitämään huoletta. Muistan, että hihnassa vetämisen kanssa kamppailtiin pentuaikana, mutta oppi meni kuitenkin nopeasti perille. Lisäksi Lumo olisi halunnut moikata kaikkia ohikulkijoita, mutta aikuisiällä Lumo ei enää edes vilkaissut muita koiria, eikä ihmisiä. Tähän vaikutti varmasti myös Lumon iso ego ja itsevarmuus. Häntä pystyssä ja vilkuilematta vaan muiden ohi. :D Lumo oli kyllä niin helppo koira, vaikka olihan meillä omat taistelumme.
Ensimmäisinä vuosina käytiin paljon koirapuistoissa sekä tutustuttiin uusiin ihmisiin ja koiriin. Lumo omisti ison egon ja oli aina muita koiria kohtaan dominoiva, mutta 2-3 vuoden iässä Lumosta ei ollut enää "koirapuistokoiraksi". Lumo aikuistui. Oman lauman kanssa ei ollut mitään ongelmia, mutta muille koirille Lumo antoi herkästi hammasta. Ikinä ei syyttä, mutta Lumolle riitti pienikin syy. Tappelun syntyessä Lumo ei alistunut. Tajusi jo pentuna, ettei alistuminen mitään auta, turpaan tulee kumminkin. Raukka. :( Valitettavan moni koira kävi Lumon päälle pentuna (ja ei, ei puistoissa). Lisäksi aina kun Lumo tappeli, se tappeli tosissaan. Joka ikinen kerta muut saivat haavoja. Vasta myöhemmin sain kuulla, että valitettavasti tämä luonnepuoli tulee suoraan suvusta. Lumolle se oma lauma oli kaikkein tärkein, eikä neiti aikuistuttuaan kaivannut muita kavereita, vaikka sillä niitä olikin. Välillä vieraiden urosten kanssa innostui leikkimään, mutta yleensä oli välinpitämätön muita koiria kohtaan. Edes oman lauman kanssa ei lenkeillä muutamaa hepulia lukuunottamatta juoksennellut, vaan touhusi aina omiaan. Sisällä kyllä tykkäsi painia oman lauman kanssa.
Lumo ei muutenkaan ollut kovin tyypillinen husky. Monelle huskylle vapaanaolo tuntuu olevan harvinaista herkkua, mutta Lumolle se oli arkipäivää. Lumo kyllä nauttikin siitä ihan täysillä. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan vapaana pääsi kirmailemaan. Tanner vain tömisi kun Lumo juoksi minkä jaloistaan pääsi. ♥ Lumo pysytteli aina lähistöllä, eikä koskaan karannut. Huskymaiseen tapaan korvat kyllä katosivat joskus jos löysi parempaa tekemistä, kuten kuoppien kaivelun. :') Välillä kutsuessa saattoi vaan katsoa ja sen jälkeen häntä alkoi heilumaan, mutta ei heti malttanut jättää omia puuhia kesken. :') Hetken kuluttua tuli aina kiireen vilkkaa luo ilmeellä "valmis!". ♥
Huskyksi Lumo oli yllättävän hiljainen. Lumo ei koskaan haukkunut, ei oikeastaan ulvonutkaan, mutta sen sijaan piti kyllä välillä ihan ihme älämölöä. :D Varsinkin innostuessaan ja kun ruoka-aika lähestyi... ;)
Lumo oli luonteeltaan huoleton ja aina iloinen. Kaikki rakastivat Lumoa. ♥
Lumon lempipuuhiin kuului vapaana juokseminen, kuoppien kaivelu, ojissa läträäminen, vinkupalloilla leikkiminen sekä syöminen. Ruokaa ja vinkupalloja Lumo rakasti yli kaiken. Ihmisistä ja varsinkin lapsista Lumo tykkäsi myös erityisen paljon.
Pyörän vierellä (sekä vapaana) Lumo tykkäsi juosta, mutta veto ei koskaan ollut se Lumon juttu. Isommassa valjakossa kulki paremmin mukana, mutta yksin tai kaverin kanssa ei alun innostuksen jälkeen enää vetänyt, vaan köpötteli liinat löysällä. Lumo kuitenkin kulki treeneissä lähes aina mukana, ylläpitämässä lihaskuntoa. Tehtiin myös usein niin, että toinen meistä kävi siskosten kanssa vetolenkillä ja toinen kävi Lumon kanssa pyörälenkillä. Ei kuitenkaan arvattu, että veto ja lopulta pyörälenkitkin jäisivät Lumolta kokonaan pois.
Muutama kuukausi sitten (5.4.) Lumo kävi täysin syyttä Kinan kimppuun, eikä kyse ollut mistään ihan pienestä rähinästä. Siinä rytäkässä Kinalta repesi korvalehti ja myöhemmin naamasta löytyi muutama rupi. Varasin Lumolle heti ajan luustokuvaukseen, koska pelkäsin, että se on kipeä. Pahin pelkoni toteutui, kun 23.4. Lumon selästä löytyi luupiikki, eli spondyloosi. Muu luusto priimaa, mutta yksi saakelin piikki ja vieläpä sellaisessa paikassa, joka rasittuu helposti. Lumon vetoharrastus loppui siihen paikkaan, mutta pyöräilyä jatkettiin normaalisti. Muutama päivä kuvauksen jälkeen meidän vakkarihieroja tuli käymään ja Lumo pääsi hierottavaksi. Luupiikin kohdalta hieroessa Lumo reagoi selkeästi. Siinä olevat lihakset eivät kuitenkaan olleet jumissa, mutta muualta selästä löytyi vähän kireyttä. Oma arvaus oli, että Lumo varoi kipeitä liikkeitä ja sen takia muualle tuli kireyttä. Koiranetissähän ei ole spondyloosista mitään merkintää, koska yli 5 vuotiaat koirat saavat ikähyvitystä, eli Lumo sai "terveen paperit". Muiden mielestä piikki oli ihan harmiton, eikä Lumo vielä silloin vaikuttanut kipeältä, joten jatkettiin eloa lähes normaalisti. Kaikki kuitenkin muuttui muutamassa kuukaudessa.
21.6.
käytiin illalla tuttuun tapaan pienellä pyörälenkillä, mutta tällä kertaa
lenkin jälkeen Lumo alkoi vinkumaan ja piiloutui vessaan. Soitin heti
seuraavana aamuna lääkärille ja Lumolle määrättiin kipulääkekuuri. Seurailtiin
viikko ja silloin tajusin muutamia asioita, mitkä olisi jo aikaisemmin pitänyt
osata yhdistää kipuun. Esimerkiksi Lumo oli jo jonkun aikaa nukkunut paljon
makkarissa yksin, vingahteli ihan ilman
syytä sekä välillä nuoli etutassujaan. Lumo oli myös jo jonkun aikaa pelännyt
ukkosta, vaikka ei ikinä ole pelännyt tai stressannut mitään. Lisäksi oltiin
pistetty merkille, että Jeni ei enää suostunut makoilemaan takakontissa. Jeni on nukkunut pennusta lähtien aina takakontissa, mutta nyt ei millään suostunut
makoilemaan kun Lumo oli kyydissä. En vain aikaisemmin osannut yhdistellä
asioita, saatika arvata, että kyseessä olisi mitään vakavaa. Lumo näytti kipua
vasta sitten kunnolla, kun se oli jo sietämätöntä.
Kipulääkkeestä huolimatta kipuilu jatkui eikä edes maksimimäärä kipulääkettä auttanut, joten 28.6. kävimme lääkärissä ja aloitimme lisäksi Cartrophen-pistossarjan. Lisäavuksi käytiin ostamassa Back on Track -verkkoloimi ja Trikem Hyaluron 365 -ravintolisää. Oireet eivät kuitenkaan hävinneet vaan päinvastoin, lisääntyivät. 1.7. Lumo alkoi kävellä oudosti ja 5.7. suunnattiin muiden suosituksesta osteopaatille, mutta sekään ei auttanut. 7.7. soitin taas lääkärille ja koska Lumo oli tässä vaiheessa saanut jo kolme pistosta, niin lääkärin mukaan niiden pitäisi jo vaikuttaa. Minulle sanottiin, että useimmilla koirilla Cartrophen-pistossarja sekä osteopatia auttavat. Sen takia olin valmis kokeilemaan näitä keinoja, mutta valitettavasti meidän kohdalla ne eivät auttaneet. Meille annettiin kuluva viikko armonaikaa. Toivoin koko sydämestäni, että Lumon olo helpottuisi. Viikonlopun aikana Kina ja Jeni alkoivat varomaan Lumoa ja se kertoi minulle jo paljon. Lisäksi Lumo ei halunnut enää hypätä sohvalle sekä virtsankarkailu ja kävely pahenivat. Tajusin, että maanantaina minun on varattava Lumolle aika viimeiselle matkalle, mutta Lumo ei jaksanut edes sinne asti.
Onneksi Lumolla oli launtaina ihana viimeinen päivä. Seikkailtiin tunteja metsässä, käytiin ihmisten ilmoilla (Lumo oli huomion keskipisteenä ja sai kaikilta rapsutteluja ♥) sekä eläinkaupasta hakemassa herkkuja, leikittiin vinkupalloilla ja syötiin paljon. ♥ Ei vain osattu arvata, että se jäisi meidän viimeiseksi päiväksi.
Sunnuntaina 10.7. heräsin siihen, että Lumo läähätti ja vinkui tauotta. Lähdettiin kiireellä ajamaan Helsingin Yliopistolliseen eläinsairaalaan. Matka tuntui ikuisuudelta. Perille päästyä ja lääkäriä odotellessa Lumo tuntui olevan helpottunut. Hetken päästä lääkäri tuli ja laittoi rauhoitteen. Saatiin viimeiset hännän heilutukset ja pusut, sitten Lumo tuli viereeni lattialle makaamaan ja nukahti heti. Otin Lumon syliin, halasin, suukotin, silitin ja kehuin. Lääkäri tuli ja kysyi olemmeko valmiita. Teki mieli huutaa, että ei. Lumon sydän pysähtyi melkein pelkästä rauhoituksesta ja loput lääkkeet saatuaan ei mennyt minuuttiakaan kun rakas oli jo poissa.
Lumon kunto huononi niin nopeasti, että on hyvin mahdollista, että Lumolla
oli myös välilevyn pullistuma. Ei kuitenkaan lähdetty enää tutkimaan, koska
mitään ei kuitenkaan olisi ollut enää tehtävissä, koska leikkauksiin ei oltaisi
spondyloosin takia ryhdytty. Tiedän, että tämä
ratkaisu oli oikea ja ainut vaihtoehto. Siitä ei viimeisinä päivinä ollut
epäilystäkään. Yritimme kaikkemme, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Voi kun
olisin tiennyt, että tämä taistelu oli turhaa. Anna anteeksi rakas...
Onneksi meillä oli Lumon kanssa monta hyvää vuotta, mutta silti ihan liian vähän. Nyt oli pakko
päästää irti. Lumon on nyt hyvä olla, enää ei satu - paitsi minua. En ollut valmis tällaiseen, enkä tiedä miten tästä ikinä selviää. Tuntuu,
että tukehdun tähän tuskaan, enkä saa henkeä. Tuntuu, että pää hajoaa ja sydän
halkeaa. On niin kova ikävä, ettei mitään järkeä. Kaikki tuntuu niin
epätodelliselta. Elämä on vaan niin epäreilua. Haluan mun rakkaimman takaisin. On niin, niin kova ikävä. Lumo oli mun ensimmäinen oma koira ja rakkain kaikista. Lumon paikkaa ei pysty kukaan koskaan korvaamaan. Lumo oli maailman paras koira. ♥ Tulen ikuisesti kaipaamaan.
