tiistai 26. heinäkuuta 2016

Lumon tarina


Vuonna 2010 tutustuin naapuriini Katjaan, jolla oli ihana pieni huskypoika Haiku. Käytiin usein yhdessä lenkkeilemässä ja Haiku-pentu oli myös minulla muutamia kertoja hoidossa. Katja tutustutti minut Haikun kasvattajaan ja olin monissa tapahtumissa sekä valjakkoajeluilla mukana. 1.4.2011 kasvattajan Milla-koira synnytti kuusi pientä huskyvauvaa. Menin kuvaamaan pentuja niiden ollessa noin kolmen viikon ikäisiä. Silloin kasvattaja kysyi, olisinko kiinnostunut tästä pennusta. Sydämeni meinasi pakahtua. Asuin silloin vielä vanhempieni luona, joten heiltä oli vielä varmistettava, että saahan pikkuinen asua heidän nurkissa sen aikaa, että löydämme Nikon kanssa oman asunnon. Lupa tuli ja 20.5.2011 minusta tuli maailman onnellisin pienen siperianhuskyn omistaja. Noin kuukauden kuluttua pääsimme muuttamaan omaan kotiin.

Kaiken kaikkiaan Lumo oli helppo pentu. Pentuaikana Lumo tuhosi ainoastaan sängyn ja nakersi vähän sohvan kulmaa, siinä se. Sen jälkeen Lumo ei rikkonut ikinä mitään ja yksinolotkin sujuivat aina moitteetta, ei huutanut perään. Päästiin siis helpolla. Vapaana Lumoa pystyi aina pitämään huoletta. Muistan, että hihnassa vetämisen kanssa kamppailtiin pentuaikana, mutta oppi meni kuitenkin nopeasti perille. Lisäksi Lumo olisi halunnut moikata kaikkia ohikulkijoita, mutta aikuisiällä Lumo ei enää edes vilkaissut muita koiria, eikä ihmisiä. Tähän vaikutti varmasti myös Lumon iso ego ja itsevarmuus. Häntä pystyssä ja vilkuilematta vaan muiden ohi. :D Lumo oli kyllä niin helppo koira, vaikka olihan meillä omat taistelumme.


Ensimmäisinä vuosina käytiin paljon koirapuistoissa sekä tutustuttiin uusiin ihmisiin ja koiriin. Lumo omisti ison egon ja oli aina muita koiria kohtaan dominoiva, mutta 2-3 vuoden iässä Lumosta ei ollut enää "koirapuistokoiraksi". Lumo aikuistui. Oman lauman kanssa ei ollut mitään ongelmia, mutta muille koirille Lumo antoi herkästi hammasta. Ikinä ei syyttä, mutta Lumolle riitti pienikin syy. Tappelun syntyessä Lumo ei alistunut. Tajusi jo pentuna, ettei alistuminen mitään auta, turpaan tulee kumminkin. Raukka. :( Valitettavan moni koira kävi Lumon päälle pentuna (ja ei, ei puistoissa). Lisäksi aina kun Lumo tappeli, se tappeli tosissaan. Joka ikinen kerta muut saivat haavoja. Vasta myöhemmin sain kuulla, että valitettavasti tämä luonnepuoli tulee suoraan suvusta. Lumolle se oma lauma oli kaikkein tärkein, eikä neiti aikuistuttuaan kaivannut muita kavereita, vaikka sillä niitä olikin. Välillä vieraiden urosten kanssa innostui leikkimään, mutta yleensä oli välinpitämätön muita koiria kohtaan. Edes oman lauman kanssa ei lenkeillä muutamaa hepulia lukuunottamatta juoksennellut, vaan touhusi aina omiaan. Sisällä kyllä tykkäsi painia oman lauman kanssa.


Lumo ei muutenkaan ollut kovin tyypillinen husky. Monelle huskylle vapaanaolo tuntuu olevan harvinaista herkkua, mutta Lumolle se oli arkipäivää. Lumo kyllä nauttikin siitä ihan täysillä. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan vapaana pääsi kirmailemaan. Tanner vain tömisi kun Lumo juoksi minkä jaloistaan pääsi.  Lumo pysytteli aina lähistöllä, eikä koskaan karannut. Huskymaiseen tapaan korvat kyllä katosivat joskus jos löysi parempaa tekemistä, kuten kuoppien kaivelun. :') Välillä kutsuessa saattoi vaan katsoa ja sen jälkeen häntä alkoi heilumaan, mutta ei heti malttanut jättää omia puuhia kesken. :') Hetken kuluttua tuli aina kiireen vilkkaa luo ilmeellä "valmis!".  

Huskyksi Lumo oli yllättävän hiljainen. Lumo ei koskaan haukkunut, ei oikeastaan ulvonutkaan, mutta sen sijaan piti kyllä välillä ihan ihme älämölöä. :D Varsinkin innostuessaan ja kun ruoka-aika lähestyi... ;)


Lumo oli luonteeltaan huoleton ja aina iloinen. Kaikki rakastivat Lumoa.  

Lumon lempipuuhiin kuului vapaana juokseminen, kuoppien kaivelu, ojissa läträäminen, vinkupalloilla leikkiminen sekä syöminen. Ruokaa ja vinkupalloja Lumo rakasti yli kaiken. Ihmisistä ja varsinkin lapsista Lumo tykkäsi myös erityisen paljon.

Pyörän vierellä (sekä vapaana) Lumo tykkäsi juosta, mutta veto ei koskaan ollut se Lumon juttu. Isommassa valjakossa kulki paremmin mukana, mutta yksin tai kaverin kanssa ei alun innostuksen jälkeen enää vetänyt, vaan köpötteli liinat löysällä. Lumo kuitenkin kulki treeneissä lähes aina mukana, ylläpitämässä lihaskuntoa. Tehtiin myös usein niin, että toinen meistä kävi siskosten kanssa vetolenkillä ja toinen kävi Lumon kanssa pyörälenkillä. Ei kuitenkaan arvattu, että veto ja lopulta pyörälenkitkin jäisivät Lumolta kokonaan pois.


Muutama kuukausi sitten (5.4.) Lumo kävi täysin syyttä Kinan kimppuun, eikä kyse ollut mistään ihan pienestä rähinästä. Siinä rytäkässä Kinalta repesi korvalehti ja myöhemmin naamasta löytyi muutama rupi. Varasin Lumolle heti ajan luustokuvaukseen, koska pelkäsin, että se on kipeä. Pahin pelkoni toteutui, kun 23.4. Lumon selästä löytyi luupiikki, eli spondyloosi. Muu luusto priimaa, mutta yksi saakelin piikki ja vieläpä sellaisessa paikassa, joka rasittuu helposti. Lumon vetoharrastus loppui siihen paikkaan, mutta pyöräilyä jatkettiin normaalisti. Muutama päivä kuvauksen jälkeen meidän vakkarihieroja tuli käymään ja Lumo pääsi hierottavaksi. Luupiikin kohdalta hieroessa Lumo reagoi selkeästiSiinä olevat lihakset eivät kuitenkaan olleet jumissa, mutta muualta selästä löytyi vähän kireyttä. Oma arvaus oli, että Lumo varoi kipeitä liikkeitä ja sen takia muualle tuli kireyttä. Koiranetissähän ei ole spondyloosista mitään merkintää, koska yli 5 vuotiaat koirat saavat ikähyvitystä, eli Lumo sai "terveen paperit". Muiden mielestä piikki oli ihan harmiton, eikä Lumo vielä silloin vaikuttanut kipeältä, joten jatkettiin eloa lähes normaalisti. Kaikki kuitenkin muuttui muutamassa kuukaudessa.

21.6. käytiin illalla tuttuun tapaan pienellä pyörälenkillä, mutta tällä kertaa lenkin jälkeen Lumo alkoi vinkumaan ja piiloutui vessaan. Soitin heti seuraavana aamuna lääkärille ja Lumolle määrättiin kipulääkekuuri. Seurailtiin viikko ja silloin tajusin muutamia asioita, mitkä olisi jo aikaisemmin pitänyt osata yhdistää kipuun. Esimerkiksi Lumo oli jo jonkun aikaa nukkunut paljon makkarissa yksin, vingahteli ihan ilman syytä sekä välillä nuoli etutassujaan. Lumo oli myös jo jonkun aikaa pelännyt ukkosta, vaikka ei ikinä ole pelännyt tai stressannut mitään. Lisäksi oltiin pistetty merkille, että Jeni ei enää suostunut makoilemaan takakontissa. Jeni on nukkunut pennusta lähtien aina takakontissa, mutta nyt ei millään suostunut makoilemaan kun Lumo oli kyydissä. En vain aikaisemmin osannut yhdistellä asioita, saatika arvata, että kyseessä olisi mitään vakavaa. Lumo näytti kipua vasta sitten kunnolla, kun se oli jo sietämätöntä.


Kipulääkkeestä huolimatta kipuilu jatkui eikä edes maksimimäärä kipulääkettä auttanut, joten 28.6. kävimme lääkärissä ja aloitimme lisäksi Cartrophen-pistossarjan. Lisäavuksi käytiin ostamassa Back on Track -verkkoloimi ja Trikem Hyaluron 365 -ravintolisää. Oireet eivät kuitenkaan hävinneet vaan päinvastoin, lisääntyivät. 1.7. Lumo alkoi kävellä oudosti ja 5.7. suunnattiin muiden suosituksesta osteopaatille, mutta sekään ei auttanut. 7.7. soitin taas lääkärille ja koska Lumo oli tässä vaiheessa saanut jo kolme pistosta, niin lääkärin mukaan niiden pitäisi jo vaikuttaa. Minulle sanottiin, että useimmilla koirilla Cartrophen-pistossarja sekä osteopatia auttavat. Sen takia olin valmis kokeilemaan näitä keinoja, mutta valitettavasti meidän kohdalla ne eivät auttaneet. Meille annettiin kuluva viikko armonaikaa. Toivoin koko sydämestäni, että Lumon olo helpottuisi. Viikonlopun aikana Kina ja Jeni alkoivat varomaan Lumoa ja se kertoi minulle jo paljon. Lisäksi Lumo ei halunnut enää hypätä sohvalle sekä virtsankarkailu ja kävely pahenivat. Tajusin, että maanantaina minun on varattava Lumolle aika viimeiselle matkalle, mutta Lumo ei jaksanut edes sinne asti. 

Onneksi Lumolla oli launtaina ihana viimeinen päivä. Seikkailtiin tunteja metsässä, käytiin ihmisten ilmoilla (Lumo oli huomion keskipisteenä ja sai kaikilta rapsutteluja ♥) sekä eläinkaupasta hakemassa herkkuja, leikittiin vinkupalloilla ja syötiin paljon. ♥ Ei vain osattu arvata, että se jäisi meidän viimeiseksi päiväksi.

Sunnuntaina 10.7. heräsin siihen, että Lumo läähätti ja vinkui tauotta. Lähdettiin kiireellä ajamaan Helsingin Yliopistolliseen eläinsairaalaan. Matka tuntui ikuisuudelta. Perille päästyä ja lääkäriä odotellessa Lumo tuntui olevan helpottunut. Hetken päästä lääkäri tuli ja laittoi rauhoitteen. Saatiin viimeiset hännän heilutukset ja pusut, sitten Lumo tuli viereeni lattialle makaamaan ja nukahti heti. Otin Lumon syliin, halasin, suukotin, silitin ja kehuin. Lääkäri tuli ja kysyi olemmeko valmiita. Teki mieli huutaa, että ei. Lumon sydän pysähtyi melkein pelkästä rauhoituksesta ja loput lääkkeet saatuaan ei mennyt minuuttiakaan kun rakas oli jo poissa.  

Lumon kunto huononi niin nopeasti, että on hyvin mahdollista, että Lumolla oli myös välilevyn pullistuma. Ei kuitenkaan lähdetty enää tutkimaan, koska mitään ei kuitenkaan olisi ollut enää tehtävissä, koska leikkauksiin ei oltaisi spondyloosin takia ryhdytty. Tiedän, että tämä ratkaisu oli oikea ja ainut vaihtoehto. Siitä ei viimeisinä päivinä ollut epäilystäkään. Yritimme kaikkemme, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Voi kun olisin tiennyt, että tämä taistelu oli turhaa. Anna anteeksi rakas...

Onneksi meillä oli Lumon kanssa monta hyvää vuotta, mutta silti ihan liian vähän. Nyt oli pakko päästää irti. Lumon on nyt hyvä olla, enää ei satu - paitsi minua. En ollut valmis tällaiseen, enkä tiedä miten tästä ikinä selviää. Tuntuu, että tukehdun tähän tuskaan, enkä saa henkeä. Tuntuu, että pää hajoaa ja sydän halkeaa. On niin kova ikävä, ettei mitään järkeä. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Elämä on vaan niin epäreilua. Haluan mun rakkaimman takaisin. On niin, niin kova ikävä. Lumo oli mun ensimmäinen oma koira ja rakkain kaikista. Lumon paikkaa ei pysty kukaan koskaan korvaamaan. Lumo oli maailman paras koira♥ Tulen ikuisesti kaipaamaan. 

34 kommenttia:

  1. Ihana ja samalla surullinen tarina <3 Lumon kuvista näkee kuinka kaunis ja varmasti kiltti koira Lumo on ollut. Lumo on saanut viettää teidän kanssa hyvän elämän ja nyt se seuraa teidän menoa koirien maailmasta <3 Otan vielä osaa Lumon pois menosta <3

    VastaaPoista
  2. Mun ensimmäinen koira lopetettiin vuosi sitten selkäydinkanavan ahtauman takia ja oli silloin neljä ja puoli vuotias. Edelleen joka päivä ajatuksissa ja ikävä on kova <3 Tarinasi kosketti.

    VastaaPoista
  3. Voimia, tiedän miltä tuntuu menettää rakkain ja tärkein. Ekat viikot oli itselläkin tuskaa, mutta totta se vaan on että ajan kanssa helpottaa. Ei koskaan katoa kokonaan mutta helpottaa. Oman rakkaimman poismenosta on kohta jo kolme vuotta ja ikävä iskee edelleen kun muistelen meidän yhteisiä aikoja. Sen jälkeen on kuitenkin tullut paljon uusia ja ihania juttuja elämään ja vaikka mikään ei voi korvata menetettyä, niin ne kuitenkin auttaa eteenpäin. RIP Lumo

    VastaaPoista
  4. Itku tuli silmään tätä lukiessa. Tuntuu että blogimaailmassa on nyt paljon surullista luettavaa, ihan hirveää. Voimia ja jaksamista <3

    VastaaPoista
  5. Paljon voimia suruun :'( itku tuli kun luki.

    VastaaPoista
  6. Voi ei ),: voimia koko laumalle <3 Enpä Lumoa tavannut kuin kerran, mutta mainio koira oli <3

    VastaaPoista
  7. Osanottoni <3. Lumolla on kuitenkin KoiraNetissä tuloksena SP0, miksi täällä kuitenkin puhutaan spondyloosista? Vai onko se diagnosoitu tässä muutaman kuukauden aikana? Kuitenkin luupiikki ja spondyloosi ovat eri asioita ainakin paimenpuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kuten tuossa kirjoitinkin, niin Koiranetissä ei ole asiasta merkintää, koska Lumo oli kuvaushetkellä yli 5v eli sai ikähyvitystä.

      Poista
    2. siperiankippurat.blogspot.fi/2016/05/lumon-luustokuvaus.html

      Poista
  8. Ahaa, kiitos linkistä. Kuitenkin pitää muistaa, että spondyloosi on perinnöllinen, etenevä sairaus ja siksi vanhempien koirien tulokset on tärkeitä. Yksi luupiikki ei ole spondyloosia, mutta voihan sekin aiheuttaa kipua. Iän tuomat muutokset ovat siis eri asia. Kannattaa kysyä joltain asiantuntijalta jos mietityttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mietitytä. :) Kuvannut eläinlääkäri puhui spondyloosista, eikä ole epäilystäkään mistä kipu johtui.

      Poista
  9. Sillä kuitenkin epäiltiin välilevyn pullistumaa, mutta nyt se onkin varma spondyloosi. Ok, meni ilmeisesti avaukseen. Kuitenkin tuon ikäisellä koiralla olisi pitänyt jo olla spondyloosimuutoksia, aiheesta voi lukea mistä tahansa asiantuntijalähteestä. Omassa rodussani on paljon selkämuutoksia, eikä kaikki tosiaankaan ole spondyloosia. Jos muuta väitetään niin olisi hyvä esittää sille lähde :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut epäilystäkään mistä kipu johtui = selästä. Kyllä, minulle puhuttiin spondyloosista ja lopulta myös välilevyn pullistumasta, koska koira meni niin nopeasti huonoon kuntoon. Muusta en ole puhunut enkä varsinkaan väittänyt yhtään mitään. ;)

      Poista
  10. Kyllä ne yksittäisten luupiikit ovat nimenomaan eriasteista spondyloosia, ihan jokaisessa rodussa. Tämäkin koira olisi saanut erilaisen lausunnon, mikäli olisi ollut muutaman kuukauden nuorempi.

    Spondyloosin vaikutus koiraan ei aina riipu määrästä, vaan laadusta. Se yksittäinenkin luupiikki voi olla invalidisoiva.

    Tällaisessa asiassa täysin sivullisen kannattaa valita sanansa hyvin tarkkaan, ennen kuin tulee pätemään koiran sairaushistoriasta. Se on sekä tarpeetonta että huonoa käytöstä.

    VastaaPoista
  11. Ei ole kyse yksittäisestä koirasta vaan siitä mitä on perinnöllinen, etenevä spondyloosi ja mitä ovat normaalit iän tuomat muutokset. Kukaan ei ole tässä sanonut että yksittäinen luupiikki ei voisi olla "invalidisoiva". Kennelliiton tutkimukset tehdään jalostusta varten ja silloin on merkittävää onko kyse perinnöllisestä rappeumasairaudesta vai iän tuomista muutoksista. Tässä on kyse jälkimmäisestä ja siitä on kennelliiton virallinen lausunto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässähän on kyse nimenomaan yksittäisestä koirasta ja sen spondyloosista. Perinnöllisyydestä on vaikea tehdä johtopäätöksiä, koska tämän koiran sukutaulussa ei pikaisella vilkaisulla ole ainuttakaan selkäkuvattua koiraa. Perinnöllisyys on muutenkin paljon monimutkaisempi asia, kuin äkkiseltään luulisi. Viat ja sairaudet voivat periytyä sukupolvien takaa ja melkoisen geeniloton seurauksena. Etenkin luustovikojen periytymismekanismit ovat hyvin epäselviä. Selvää on kuitenkin se, että ne viat ovat pääsääntöisesti siellä koiran perimässä.

      Kennelliitto ei lausunnoissaan varsinaisesti ota kantaa vikojen perinnöllisyyteen. Niissä arvioidaan muutosten vakavuus, ja jostain täysin käsittämättömästä syystä on päätetty sallia yli 5-vuotiaana kuvatuille koirille se yksittäinen luupiikki ja antaa silti terveen paperit. Se ei palvele jalostusta eikä mitään muutakaan tarkoitusta, koska terveellä 5-vuotiaalla ei ole selässään siltoja tai piikkejä.
      Noin vaikeasti oireileva luupiikki ei missään olosuhteissa ole normaali iän tuoma muutos 5-vuotiaalla koiralla. Lähtökohtaisesti terveen koiran tulisi olla terve ja työkuntoinen vielä paljon pidempään. Tämä koira oli kaikkea muuta, ja useista tukitoimista huolimatta oli armollisinta päästää se pois kärsimästä.

      Poista
  12. Kennelliiton noudattamat säännöt ja ikärajat kuten viisi vuotta eivät muuta sitä tosiasiaa että tämäkin selkämuutos on spondyloosia ja periytyisi mahdollisille jälkeläisille siinä missä muukin spondyloosi.
    Spondyloosiin kuuluvat (mahdollisesti hyvinkin kivuliaat) luupiikit ja luusillat nikamien välillä.

    Siitä voi mennä lukemaan sekä ihmisten että koirien osalta tehtyjä tutkimuksia ja spondya sairastavien ihmisten ja spondyloosista kärsivien koirien omistajien kokemuksia ja päätellä sitten ovatko ne lukuisat jonkin paimenrodun selkämuutokset ihan ok ja sattumaa eivätkä suinkaan periytyviä, vai pitäisikö niihin suhtautua vakavasti.

    Kennelliittohan myöskin tukee ja hyväksyy aivan kehitysvammaisten koirapopulaatioiden kasvatuksen, eikä niitäkään koiria lohduta että niiden rodussa on vammaisuus ihan toivottu ominaispiirre.

    Samoin ei yhdestä luupiikistä kovasti kärsivää koiraa lohduta se tieto, että se on "jo" viisivuotias ja koiranetin mukaan selästään terve.

    Piikkihän on hyvinkin voinut olla siellä jo aiemmin ja jos olisikin kuvattu jokunen kuukausi aiemmin voisi tämänkin hyväksyä "oikeana spondyloosina"?

    Jalostuksessa ja koiran hoidossa pitäisi merkitä sen mikä on koiran terveys ja vointi, ei keinotekoisten sääntöjen jos ne sotivat koiran todellista hyvinvointia vastaan.

    Viisivuotiaalla koiralla ei "kuulu" olla kivuliasta luupiikkiä joka estää hyvän ja kivuttoman elämän.
    Edes kymmenenvuotiaalla koiralla ei kuulu olla luupiikkiä tai useampaa aiheuttamassa kärsimystä ja liikuntakyvyttömyyttä.
    Aivan sama mitä kennelliitto asiasta sanoo.

    VastaaPoista
  13. Ja Lumohan kuvattiin 23.4. ja lopetettiin 10.7. eli siinä välissä on hyvinkin voinut tulla luupiikkejä lisää. Joka tapauksessa Lumon kunto heikkeni nopeasti ja se oli todella kipeä - oli kaiken takana sitten se yksi luupiikki, useampi luupiikki tai lisäksi vielä välilevyn pullistuma.

    VastaaPoista
  14. Olen aina sivusilmällä seuraillut Lumoa ja teidän elämää. Lumo on aina ollut älyttömän kaunis ja sellainen husky, josta itse olen haaveillut 3-vuotiaasta lähtien. Porokoirien tullessa kehiin olen unohtanut tyystin rakkauden tätä rotua kohtaan, ja hitto vie että rakastan vieläkin huskyja. Kyllä vielä sellaisen laumaani niin haluan.

    En ole pystynyt lukemaan Lumon tarinaa ennen kuin nyt, ja en ole pitkään aikaan itkenyt yhtä paljoa. "Ei kuitenkaan arvattu, että veto ja lopulta pyörälenkitkin jäisivät Lumolta kokonaan pois." -kohdassa alkoi ensimmäinen itku ja loppu olikin rauhoittumista ja nessuja, jotta pystyin lukemaan tekstin loppuun. Koskaan en ole teitä tavannut kasvotusten, mutta silti teidän tapaus satutti minua äärimmäisen paljon. Itkulle ei meinannut tulla loppua, tekstistä välittyy kuinka paljon Lumo sulle merkitsi ja merkitsee edelleen. Kaunis teksti, rehellinen ja peittelemätön. Itkun arvoinen.

    Osanotot vielä kerran Lumon puolesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna. ♥ Kiitos ihanasta viestistä ja kauniista sanoista. ♥

      Itkuhan tässä itsellekin nyt taas tulee! Lumo oli kyllä maailman paras koira. ♥

      Poista
  15. ihana teksti! ♥ itkuhan tässä pääsee, kun tätä lukee.. :'( Lumo oli tosi sievä! ♥

    VastaaPoista